23/07/2026
Kesän lapsi
Loman odotettu aikatauluttomuus luo kokemuksen kaiken mahdolliseksi tulemisesta: sitten ehdin sitä ja tätä, kuin aikaa ei olisikaan.
Ja kuitenkin aika on. Se liikkuu kuin tuuli, lomallakin, havahduttaessaan taas uuteen päivään, uuteen viikkoon. Ja mitähän kaikkea olen tehnyt tai jättänyt tekemättä? Olenko pessyt mattoja, maannut riippukeinussa? Olenko tavannut ystäviä? Olenko lukenut kirjoja? Olenko käynyt kesäteatterissa? Olenko polkenut fillarilla, kävellyt paljain jaloin hiekkatiellä? Olenko istunut torilla kahvilla? Olenko kerännyt mustikoita? Olenko saattanut keskeneräisiä projekteja loppuun?
Päivämäärät olen onnistunut unohtamaan. Löytänyt itseni nukahtamasta kesken sudokun ja keittänyt kirsikkahilloa runsaasta yhden puun sadosta. Jotain muutakin olen tehnyt ja se on tuntunut merkitykselliseltä ilman alleviivaamistakin, ilman sen suurempaa noteeraamista.
Kun tarkemmin tätä kaikkea havainnoin, huomaan miten merkityksellisyys on siellä missä mitään, itseäänkään, ei tarvitse pakottaa – ei löysäilyyn eikä ahkeruuteen, ei ruotimiseen eikä luettelemiseen. Asioita ilmaantuu, niihin tarttuu ja ei tartu, aika liikkuu säilyttäen armollisuuden, jossa merkityksellisyys on ja lepää.
M***a, olen myös kadottanut merkityksellisyyttä. Joutunut hädän väreisiin, huolen aallokkoihin. Milloin en ole ollut oikein tai riittävä, milloin en ole ollut siellä missä pitäisi tai tehnyt sitä mitä pitäisi. Kas, merkityksellisyys pakenee sieltä missä hätä syttyy. Sinne tulee pakko ja paine, eikä siitä aina edes saa kiinni mistä se tulee ja mitä se vaatii.
Omissa hädän häivähdyshetkissäni olen maistanut ilmassa tuttua huolestuneisuutta kun jokin minussa on valpastunut tarkastelemaan milloin tehtyä tai tekemätöntä, milloin tavoitettua tai tavoittamatonta. Kuin lomalla pitäisi olla jokin tavoite ja suunta. Kuin sellaiseksi ei riittäisikään se, että saa palautua ja unohtaa aikataulut.
Huoli on huutanut toisinaan korviini epäileviä kysymyksiä: Onko loma-aika mennyt hukkaan? Onko minut unohdettu? Olenko minä unohtanut? Olenko tavoittanut kesästä jotain sellaista mitä kaikki muut ilmeisesti ovat? Olenko surun vaikutuspiirissä, vai mistä nousee ajoittainen ihme kiukku ja tyytymättömyys, nuo loman tuholaiset?
Kun pilvet lipuvat taivaalla omilla paikoillaan ja tuuli on leppeä iholla, aikuinen minussa ymmärtää miten lapsi odottaa milloin aikuinen pysähtyy, että häntä voisi yrittää lähestyä.
Päätän, että kun ääni taas alkaa voimistua, aion pysähtyä sen äärellä. Kertoa sille, että ymmärrän valitsemaansa ajankohtaa lähestyä — milloin muulloinkaan pääsisit lähelleni kuin lomalla, jolloin on väljempää. Mikä olisikaan otollisempi hetki koputtaa olkapäälle tai vetää hihasta kuin riippukeinussa nuokkuvan siesta, pysähtynyt iltapäivän autuus tai mitään tapahtumaton keskipäivän odotus?
Aion kysyä mitä hän tahtoo kertoa. Mistä nousee huoli niin monenlainen? Minkä ikäinen hän mahtaa olla kun minussa herää niin suuri myötätunto ja halu rauhoittaa, suorastaan tuudittaa? Sanoa, että ei hätää, meillä on tässä kaikki, loma ja paljon tilaa vain olla ja ihmetellä, pysähdellä ja kuulostella. Sinulla pienellä ja minulla vähän isommalla.
Aion kertoa, että se ahdistavaltakin tuntuva väre, jonka hän tuo tullessaan, ei ole minulle liikaa. Että minun ei tarvitse lähteä sitä pakoon, eikä turhentaa millään verukkeella.
Ei se aina helppoa ole, sillä Huolehtijan huokaus on huutava, Suorittajan pakko vaihtoehdoton. M***a mahdollista se kyllä on, sillä meidän ikäeromme on kymmeniä vuosia. Minulla on sentään hiukan enemmän perspektiiviä elämään ja sen avulla voin avata uusia vaihtoehtoja ehdollisten ja rajoittuneiden, aikoinaan hyväksyntää varmistamaan syntyneiden, uskomusten tilalle.
Tervetuloa siis iltapäivän pysähtynyt hetki, tervetuloa viiltävä haikeus, tervetuloa hätä keksiä jotakin sen tilalle, tervetuloa tylsyys. Sillä niissä hetkissä voi kokea todellista merkityksellisyyttä rakentaessa yhteyttä siihen, joka siitä itsessä on eniten paitsi jäänyt.
Yhdessä voimme kestää paremmin sitä minkä kanssa niin kauan on oltu yksin huolten ja suoritusten kanssa. Tule tänne riippumattoon, istahda fillarini tarakalle, anna hiekkatien tuntua jalanpohjissa, tuulen lennättää hiuksia, ajan keinuttaa sylissään. Ollaan yhdessä, tutustutaan lisää ja opitaan toisiltamme, sinä pienempi ja minä isompi, me erottamattomat, toisillemme kuuluvat.
Ja minä huomaan päivämäärän sanomalehden nurkasta. Näen vuodet ja vuosikymmenet sitä ennen. Vuodet ja vuosikymmenet minua ennen. Mitä kaikkea on ollut ja mitä kaikkea ei ollut. Minä nojaan taaksepäin, laskeudun lepäämään. Tuuditan huolta ja hätää. Pitelen kädestä aikaa ja maistan ripauksen ajattomuutta. Tässä minä olen. Nyt on kesä, nyt on loma. Nyt on aikaa tällekin.
