07/09/2026
KYLLÄ MINÄ NIIN MIELENI PAHOITIN - OSA 2. 🤭
Viime viikolla julkaisin tämän sarjan ensimmäisen osan. Näköjään tästä tulee nyt ihan oma sarjansa, koska yhteiskunnassa riittää asioita, joiden kohdalla tekee mieli pysähtyä kysymään: miksi me oikein puhumme ihmisistä näin?
📌 Tämän viikon mielensäpahoitus syntyi tämän aamun Huomenta Suomesta.
Keskustelussa puhuttiin koulukiusaamisesta, tunnetaidoista ja siitä, että kouluissa yhä useampi lapsi tarvitsee tukea myös aivan tavallisiin arjen taitoihin.
Samassa keskustelussa nousi esiin ajatus siitä, että silloin ”lahjakkaammat” kärsivät, koska opetuksessa ei päästä heidän kanssaan riittävän syvälle. Samalla puhuttiin siitä, että ongelma kulkeutuu aikuisuuteen asti ja työelämässä ihmisiä joudutaan perehdyttämään yhä enemmän.
Ja kyllä. Tästä minä pahoitin mieleni.
Minusta tässä ajattelussa on jotain perustavanlaatuisesti pielessä.
Ensinnäkin: miksi puhumme ”lahjakkaammista”?
Ikään kuin lahjakkuus olisi yksi jana, jolla lapset voidaan asettaa paremmuusjärjestykseen.
Lahjakkuutta on valtavasti erilaista.
👉🏻 Yksi hahmottaa matemaattisia kokonaisuuksia nopeasti.
👉🏻 Toinen on kielellisesti lahjakas.
👉🏻 Kolmas luova.
👉🏻 Neljäs sosiaalisesti taitava.
👉🏻 Viides käsistään taitava.
👉🏻 Kuudes hahmottaa kokonaisuuksia tai yksityiskohtia tavalla, johon muut eivät pysty.
Kaikki lahjakkuus ei näy kokeissa, todistuksen numeroissa tai siinä, kuka pärjää koulussa vähimmällä tuella.
📌 Lahjakkuus ja vahvan tuen tarve eivät ole toistensa vastakohtia.
Minä olen itse menestynyt koulussa, opinnoissa ja työelämässä. Olen oppinut nopeasti, hahmottanut laajoja kokonaisuuksia ja pystynyt etenemään vaativissakin tehtävissä.
Silti olisin lapsena tarvinnut koulunkäyntiin paljon vahvempaa tukea.
Tuki ei olisi tarkoittanut sitä, että minulta olisi pitänyt vaatia vähemmän. Päinvastoin.
Oikeanlainen tuki olisi voinut vähentää kokemaani sisäistä ahdistusta ja nuoruudessa toistuneita loppuunpalamisia. Se olisi voinut auttaa minua ymmärtämään itseäni paremmin ja ennen kaikkea kanavoimaan vahvuuteni oikeaan suuntaan ehkä jo 15 vuotta aikaisemmin.
Ihminen voi pärjätä ulospäin erinomaisesti ja silti maksaa siitä sisältä aivan liian kovaa hintaa.
Menestyminen ei siis todista sitä, ettei tukea olisi tarvittu.
Siksi minusta on todella väärä vastakkainasettelu puhua ”tukea tarvitsevista” ja ”lahjakkaammista” ikään kuin nämä olisivat kaksi eri lapsiryhmää.
Sama lapsi voi olla molempia.
Ja lapsi, joka ei menesty perinteisillä koulun mittareilla tai tarvitsee paljon tukea, voi olla poikkeuksellisen lahjakas jossain aivan muussa.
📌 Maailmasta löytyy tästä esimerkkejä hyvin erilaisista lähtökohdista.
👉🏻 Temple Grandin on autismikirjolla ja on myöhemmin tehnyt merkittävän uran eläintieteen ja eläinten hyvinvoinnin parissa.
👉🏻 Simone Biles on kertonut ADHD-diagnoosistaan ja noussut yhdeksi maailman menestyneimmistä voimistelijoista.
👉🏻 Chris Nikicillä on Downin oireyhtymä, ja hän on tehnyt historiaa suorittamalla täyden Ironman-triathlonin.
👉🏻 Richard Branson on puolestaan puhunut avoimesti dysleksiastaan ja siitä, ettei perinteinen koulu ollut ympäristö, jossa hänen vahvuutensa pääsivät parhaiten esiin.
Erilaisia ihmisiä. Erilaisia tuen tarpeita. Erilaisia vahvuuksia.
Tuen määrä ei ole lahjakkuuden mittari.
Kuinka monen lapsen potentiaalia emme tällä hetkellä näe, koska katsomme häntä väärällä mittarilla?
📌 Sama pätee työelämään.
Olen tehnyt noin kymmenen vuotta johtamistyötä, enkä näe työntekoa niin, että työntekijä perehdytetään kerran ja sen jälkeen ”lahjakas työntekijä” jätetään yksin selviytymään.
Hyvä johtaminen ei ole kertaluonteinen perehdytys.
Se on jatkuvaa ohjaamista, palautetta, osaamisen kehittämistä, tavoitteiden kirkastamista, vahvuuksien tunnistamista ja tarvittaessa tuen lisäämistä.
👉🏻 Joku tarvitsee uuden asian oppimiseen enemmän toistoa.
👉🏻 Toinen tarvitsee selkeät rakenteet.
👉🏻 Kolmas kaipaa enemmän palautetta.
👉🏻 Neljäs enemmän haastetta.
👉🏻 Viides loistaa yhdessä tehtävässä ja tarvitsee toisessa enemmän tukea.
Eikä mikään näistä tee ihmisestä vähemmän lahjakasta tai huonompaa työntekijää.
Johtajan tehtävä ei ole etsiä niitä ihmisiä, jotka pärjäävät mahdollisimman vähällä johtamisella.
Johtajan tehtävä on tunnistaa, mitä juuri tämä ihminen tarvitsee voidakseen onnistua ja käyttää vahvuuksiaan.
📌 Miksi koulussa pitäisi ajatella toisin?
Jos lapsi tarvitsee tukea arjen taidoissa, toiminnanohjauksessa, keskittymisessä, tunnesäätelyssä tai vuorovaikutuksessa, se ei kerro hänen älykkyydestään, arvostaan tai siitä, kuinka suuri potentiaali hänessä on.
Varsinainen kysymys pitäisi olla:
Miksi meidän järjestelmämme ei pysty samanaikaisesti tukemaan lasta siinä, missä hän tarvitsee apua, ja haastamaan häntä siinä, missä hän on vahva?
Arjen taidot, tunnetaidot, pettymyksen sietäminen, toisen ihmisen rajojen kunnioittaminen, vuorovaikutus ja oman käyttäytymisen säätely eivät ole jotain ylimääräistä, joka vie aikaa ”oikealta oppimiselta”.
Ne ovat taitoja, joiden päälle oppiminen, ihmissuhteet ja myöhemmin myös työelämä rakentuvat.
Minusta tässä on jotain todella sairasta, jos ensin jätämme lapset liian vähälle tuelle ja myöhemmin ihmettelemme koulujen ongelmia, nuorten pahoinvointia ja työelämän vaikeuksia.
