18/09/2026
Tänään vähän itketti.
Jossain vaiheessa mielessä kävi, ettei ehkä kannattaisi nyt ihan valtoimenaan itkeä, kun illalla on töitä.
Kun pääsin töihin, päätin aluksi olla katsomatta työkavereita silmiin. Arvelin, että silmistäni näkisi heti, että olen itkenyt.
Aika nopeasti huomasin, että suunnitelmassani oli tiettyjä ongelmia. Ensiavussa on nimittäin kohtalaisen hankalaa viettää koko iltaa katsomatta ketään silmiin.
Niinpä päätin sanoa työkavereille, että tänään on ollut raskas päivä. Olen eroamassa ja exmiehen tavarat pyörivät edelleen kotona jaloissa.
He ymmärsivät heti ja vähän nauroivatkin.
Kävi muuten ilmi, ettei kukaan ollut edes huomannut, että olin itkenyt.
Potilaita varten olin ehtinyt kehitellä toisen suunnitelman. Ajattelin laittaa ehkä kasvomaskin. Se peittää kuitenkin kivasti silmän alusia.
Mietin, mitä potilaat mahtavat ajatella tällaisesta lääkäristä.
Ensimmäisellä potilaallani oli huimausta. Ajattelin, että tää pelastaa mut, koska ehkä hän ei edes näkisi mua kovin tarkasti.
Sitten aloin tehdä töitä. Jossain vaiheessa olin unohtanut koko asian. En enää ajatellut silmiäni tai sitä, näkyykö minusta, että olin itkenyt. Potilaani tarvitsivat hyvää hoitoa – tuskinpa heitä minun silmäni kiinnostivat.
Olin vain töissä. Ja ajattelin, että onneksi menin.
Joskus elämä kulkee mukana työpaikan ovelle asti – ja sitten työ kantaa hetken.
Jos muuten sinä olet tänään itkenyt, älä ajattele, että sinun pitäisi sen vuoksi piiloutua. Itkeminen ei tarkoita, ettei voisi lähteä ihmisten ilmoille ja huomata muutaman tunnin päästä, että elämä kantaa taas vähän paremmin. 💚
