26/05/2026
Se, että on jo hyvin varhain oppinut pitämään omia tunteita taka-alalla.
Oppinut hillitsemään itseään.
Selviämään.
Jatkamaan eteenpäin vaikka ei enää jaksa.
Olemaan reipas ja toimelias vaikka väsyttää ja ahdistaa.
Katkaisemaan yhteyden omaan kehoon ja sitä kautta tähän hetkeen, jossa nautinto elää kehollisina aistimuksina.
Silloin on myös saattanut oppia, että jos elämässä on vaikeuksia, silloin ei levätä. Ei naureta. Ei voida hyvin.
Taustalla voi olla myös pelko siitä, että jos näyttää voivansa hetken hyvin, joku ajattelee ettei oikeasti enää kärsi.
Että vaikeudet eivät olekaan todellisia.
Että "ei tuo nyt niin pahalta näytä".
Moni, joka on kasvanut ympäristössä, jossa omalle kokemukselle ei ollut kunnolla tilaa…
..on joutunut kokemaan, ettei omaa sisäistä todellisuutta ole täysin nähty, ymmärretty tai uskottu. Siksi voi syntyä tarve pitää kiinni myös kärsimyksestä näkyvänä, jotta yhteys omaan kokemukseen säilyisi.
Ikään kuin oma systeemi ei sallisi useamman todellisuuden olemassaoloa samaan aikaan.
M***a ihmisyys ei toimi niin.
Meissä voi olla samaan aikaan surua ja kiitollisuutta.
Kuormitusta ja kauneutta.
Epävarmuutta ja toivoa.
Vihaa, raivoa ja katkeruutta sekä samaan aikaan syvää levollisuutta.
Voimaa ja väsymystä.
Kipua ja nautintoa.
Kun yhteys omaan kehoon saa vahvistua ja alistuneisuuden kokemukset työstyvät, myös elämän moniulotteisuus alkaa lisääntyä.
Silloinkin vaikeuksien keskeltä voi löytää kehon kautta paljon voimaa, resursseja, nautintoa, iloa ja kannattelua. Pieniä aistihetkiä, jotka muistuttavat, ettei elämä ole pelkkää selviytymistä.
Yhteyttä iloon ja nautintoon ei siis tarvitse sulkea pois ja ansaita vasta sitten, kun kaikki on kunnossa.
Vaikeuksienkin keskellä on lupa olla yhteydessä itseen, levätä, rentoutua, nauttia elämän pienistä hetkistä, leikkiä, nauraa ja iloita.
Ne eivät sulje toinen toistaan pois.
