Voimavaranto

Voimavaranto � Autan sinua luomaan armollista ja lempeää työelämää, jossa herkkyydellesi on tilaa
� Avoimuus ja turvallisuus työelämässä

Olen huomannut, etten enää jännitä kouluttamista samalla tavalla kuin ennen.Tai jännitän varmasti edelleen, m***a jokin ...
03/09/2026

Olen huomannut, etten enää jännitä kouluttamista samalla tavalla kuin ennen.

Tai jännitän varmasti edelleen, m***a jokin on muuttunut.

Aiemmin ajattelin ehkä enemmän, että kouluttajana minun täytyy osata puhua, esiintyä ja pitää koko tilanne hallussani. Nyt olen löytänyt itselleni paljon luontevamman tavan olla luennoitsijana.

Minun ei tarvitse olla koko ajan äänessä tai "viedä tilaa".

Voin myös kouluttajana luoda tilaa keskustelulle, yhdessä ajattelemiselle ja sille, että osallistujat pääsevät sanomaan omia ajatuksiaan ääneen.

Voin alustaa, kysyä, ihmetellä ja viedä keskustelua eteenpäin, vähän samalla tavalla kuin teen muussakin ohjaustyössäni.

Ehkä juuri siksi olen alkanut nauttia kouluttamisesta ihan eri tavalla. Ja syyskuu onkin alkanut mukavasti koulutusten merkeissä. 🤩

Alkuviikosta pääsin keskustelemaan etsivän nuorisotyön verkoston kanssa pysähtymisestä ja itsensä johtamisesta. Tänään pidin EHYT ry:n kautta päihdekasvatuksen oppitunnin vitos–kutosluokkalaisille, ja ensi viikolla aihe jatkuu vanhempainillassa lasten vanhempien kanssa.

Tällä viikolla olen myös suunnitellut yhdessä tilaajan kanssa tulevaa koulutusta, jossa tullaan pysähtymään työssä jaksamisen ja itsemyötätunnon äärelle.

Hyvin erilaisia kohderyhmiä ja aiheita, m***a kaikissa niissä minua kiinnostaa lopulta sama asia: miten saadaan aikaan keskustelua ja tila, jossa ihmiset uskaltavat ajatella ja puhua asioista ääneen?

Olen oivaltanut, ettei minun tarvitse luennoitsijanakaan olla se joka puhuu eniten. Voin luennoida myös kuunnellen.

Ehkä juuri siksi olen alkanut nauttia kouluttamisesta ihan eri tavalla ja haluaisin tehdä sitä enemmänkin! 🤩

Millainen luento tai koulutus saa sinut osallistumaan keskusteluun?

Pitäisikö työasiat aina pystyä jättämään työpaikalle?Kohtaamistyössä ollaan välillä hyvin lähellä toisen ihmisen elämää,...
26/08/2026

Pitäisikö työasiat aina pystyä jättämään työpaikalle?

Kohtaamistyössä ollaan välillä hyvin lähellä toisen ihmisen elämää, hätää ja vaikeita kokemuksia.

Ammattilainen voi kuulla asioita, joita moni muu ei koskaan kuule. Hän voi joutua tekemään päätöksiä keskeneräisen tiedon varassa, sietämään epävarmuutta ja hyväksymään sen, ettei aina pysty auttamaan niin paljon kuin haluaisi.

Ei siis ole kovin ihmeellistä, jos jokin tilanne jää mieleen vielä työpäivän jälkeenkin.

Minusta se ei automaattisesti kerro huonoista rajoista tai siitä, ettei työntekijä olisi riittävän ammatillinen. Joskus se kertoo yksinkertaisesti siitä, että työssä kohdataan asioita, jotka koskettavat.

Olennaisempaa olisi kysyä:
Onko työntekijällä paikka, jossa kokemuksia voi käsitellä?

Siis niitä kaikenlaisia kokemuksia, joita itsessä saattaa herätä erilaisissa kohtaamisissa tai monenmoisia elämäntarinoita kuullessa.

Voiko omasta epävarmuudesta tai riittämättömyyden tunteesta puhua ilman pelkoa siitä, että oma ammatillisuus kyseenalaistetaan?

Sallitaanko turhautumisen tai surun tunteet? Onko onnistuminen yhteistä vai toiselta pois?

Pystytäänkö työyhteisössä erottamaan se, mikä kuuluu työntekijän vastuulle ja mikä ei?

Ja huomataanko kuormitus ennen kuin se alkaa näkyä jaksamisessa, vuorovaikutuksessa tai tavassa kohdata asiakkaita?

Kohtaamistyössä työntekijän ei tarvitse muuttua tunteettomaksi pystyäkseen tekemään työnsä hyvin. M***a myöskään kaikkea työssä heräävää ei pitäisi joutua käsittelemään yksin. Tunteiden patoaminen johtaa usein kyynisyyteen, joka taas tuo omat haasteensa kohtaamiseen.

Näiden kysymysten äärelle voidaan pysähtyä työnohjauksessa.

Mihin teidän työyhteisössänne viedään ne asiat, jotka eivät jääneetkään työpaikalle?

Täytän tänä vuonna 35 ja havahduin siihen, että olen ollut tavalla tai toisella ohjaustyön äärellä jo lähes 20 vuotta. S...
24/08/2026

Täytän tänä vuonna 35 ja havahduin siihen, että olen ollut tavalla tai toisella ohjaustyön äärellä jo lähes 20 vuotta.

Siis mitä? 😂

Kun aloin laskea tätä, tajusin itsekin, kuinka pitkään olen oikeastaan tehnyt töitä ihmisten, ryhmien ja erilaisten elämäntilanteiden äärellä.

Työnohjaajuuteni ei siis alkanut työnohjaajakoulutuksesta.
Se on rakentunut vähitellen vuodesta 2007 alkaen nuoriso- ja ohjaustyössä, valmennuksessa, kehittämistyössä, esihenkilönä sekä julkisella ja yksityisellä sektorilla.

Vuosien aikana olen kohdannut ihmisiä hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Olen nähnyt läheltä, kuinka työ, muu elämä, terveys, talous, ihmissuhteet ja oma jaksaminen kietoutuvat toisiinsa. Ihminen kun ei jätä itseään tai muuta elämäänsä työpaikan oven ulkopuolelle.

Olen myös oppinut, ettei kohtaamistyössä voi aina ratkaista kaikkea. Ei asiakkaan puolesta eikä työyhteisön puolesta.

M***a asioita voidaan pysähtyä tutkimaan yhdessä.

Voidaan jäsentää sitä, mikä kuormittaa.
Tunnistaa, mikä kuuluu omalle vastuulle ja mikä ei.
Katsoa tilannetta useammasta näkökulmasta.
Joskus tärkeintä on saada sanoittaa ääneen kaikkea sitä, mitä kohtaamistyö itsessä on herättänyt.

Työnohjaajaopinnot antoivat nimen ja uudenlaisen kehyksen monelle sellaiselle asialle, jota olin työssäni tehnyt ja pohtinut jo pitkään. Ne syvensivät osaamistani erityisesti dialogisuudessa, reflektiossa, vuorovaikutuksessa ja työn kuormituksen tarkastelussa.

Työnohjaajana minulle on tärkeää tarjota tila, jossa ei tarvitse tietää valmiiksi eikä löytää nopeita ratkaisuja.

Lähes 20 vuodessa on ehtinyt kertyä kokemusta hyvin erilaisista ihmisistä, työympäristöistä ja ammatillisista rooleista. Nyt se näkyy tavassani työskennellä työnohjaajana: kuuntelen, kysyn, autan jäsentämään ja uskallan tarvittaessa myös haastaa.

Siksi haluan kohdentaa työnohjaustani erityisesti sote-alalle, nuorisotyöhön ja muuhun vaativaan kohtaamistyöhön. Niiden työn arki ja erityispiirteet ovat minulle tuttuja myös käytännössä.

Kuinka m***a tuntia elämästä voi käyttää auton avainten etsimiseen? 😂Lähes joka kerta sama homma.Olen lähdössä. Useimmit...
20/08/2026

Kuinka m***a tuntia elämästä voi käyttää auton avainten etsimiseen? 😂

Lähes joka kerta sama homma.

Olen lähdössä. Useimmiten jo valmiiksi vähän myöhässä. Menen hakemaan auton avaimia siitä, missä niiden pitäisi olla.

Ei avaimia.

Ja sitten alkaa tuttu pyöriminen ja hyöriminen ympäri taloa.

Laukku. Takin taskut. Keittiö. Työhuone. Eteinen.

Ei.

Seuraavaksi alkaa tapahtumien kelaaminen taaksepäin.

Eilen tulin kotiin...
Menin ensin tuonne...
Riisuin takin...
Kannoin nämä tavarat...
Kävin keittiössä...

MISSÄ VAIHEESSA MINULLA OLI VIELÄ AVAIMET KÄDESSÄ?! 😂

Ja siitä käynnistyy uusi etsintäkierros. Kissa ja koirat pyörii jaloissa ja innostuu, että mikäs vauhti nyt on päällä. Kierros jatkuu muutaman kirosanan ja varpaaniskun siivittämänä.

Eilen taas avaimia etsiessäni mietin, etten oikeastaan edes halua tietää, kuinka m***a tuntia elämästäni olen käyttänyt auton avainten, ja kaiken muunkin kadonneen, etsimiseen. 🤭

Tiedän tähän myös ratkaisun:

LAITA NE AINA SAMAAN PAIKKAAN.

Tai varaa nyt ainakin aikaa tuolle joka kertaiselle sekoilulle.

Niinpä.

Ja silti, etsimässä ollaan, kiireen keskellä. 🤭

Ehkä tämä on yksi niistä arjen pienistä toiminnanohjauksen kohdista, joissa tietäminen ja tekeminen ovat kaksi aivan eri asiaa.

Hästäg elämänhallinta. 🤭

Nyt kiinnostaisikin tietää...

Onko kohtalotovereita?

Paljonko arvioit käyttäneesi elämäsi aikana aikaa kadonneiden tavaroiden etsimiseen?

Päiviä, viikkoja, kuukausia? Vai haluatko edes tietää? 😅

Huipulla tuulee! 😂Kuva on Outokummun vanhan kaivoksen tornin huipulta, jonne kiipesin korkeanpaikankammostani huolimatta...
11/08/2026

Huipulla tuulee! 😂

Kuva on Outokummun vanhan kaivoksen tornin huipulta, jonne kiipesin korkeanpaikankammostani huolimatta.

Kuulemma sen näki ja kuuli, että jokainen askel oli itsensä ylitys, kun nousin nuo 177 rappua! 🤭

Ja vitsit mikä fiilis siitä tuli! 😍 Jännitti ihan kunnolla, m***a samalla olo oli jotenkin hirveän vapautunut. Minä menin ja uskalsin!

Tässä on nyt menossa kesän toinen lomapätkä, ja lomailua olen näköjään saanut opetella vähän kantapään kautta.

Keväällä tuli tehtyä paljon töitä, opinnoissa oli loppurutistus ja myös vapaa-ajalla oli monenlaista kuormitusta.

Välillä kaikkea oli ihan liikaa. Huomasin jo toukokuussa, että nyt tuli elettyä velaksi. En vain vielä tiennyt, miten ja milloin sitä velkaa makselisin takaisin.

Lomalla tuli sitten maksun aika.
Ensimmäisellä lomapätkällä keho pysäytti. Toisella kävi sama juttu.

Jotenkin hassua, että puhun työssäni paljon pysähtymisestä, palautumisesta ja kestävästä työelämästä ja silti huomaan itsekin välillä vasta jälkikäteen, että nyt tuli vedettyä liian pitkään liian kovaa.

Ehkä tässä toteutuu se kuuluisa suutarin lapsella ei ole kenkiä. 😂

Toisaalta palautuminen ei taida olla asia, jonka voi joskus opetella valmiiksi. Oma jaksaminen muuttuu elämäntilanteiden ja kuormituksen mukana, eikä kaikkea pysty ennakoimaan tai hallitsemaan.

Olen oppinut, että kehoni on usein viisaampi kuin pääkoppani. Sain siitä jälleen muistutuksen.

Tällä lomalla olenkin yrittänyt tehdä aika pitkälti sitä, mitä huvittaa. Välillä levätä. Välillä lähteä reissuun. Välillä olla tekemättä yhtään mitään.

Ja näköjään välillä poiketa myös epämukavuusalueelle kiipeämällä niin korkealle, että hirvittää. 🤩

Viimeinen työviikko ennen lomaa starttasi tänään. ☀️Aamu alkoi iloisissa merkeissä, kun sain puhelun ja varattiin AUVO B...
27/07/2026

Viimeinen työviikko ennen lomaa starttasi tänään. ☀️

Aamu alkoi iloisissa merkeissä, kun sain puhelun ja varattiin AUVO Brain Relief -hoito erään lapsenlapselle. Lapsi kertoi hakuavansa päästä "hipsutushoitoon". 🤭On jotenkin erityisen mukava ajatus, että pääsen tekemään hoitoja myös lapsille. 💛

Viime viikon päätin työnohjaukseen ja siinä käytyyn palautekeskusteluun. Erityisen ilahduttavaa oli kuulla palautetta siitä, että olin onnistunut huomioimaan luontevasti ja tasapuolisesti sekä johdon että työntekijöiden näkökulmia, kuulemma kumartamatta tai pyllistämättä kumpaankaan suuntaan. Se tuntui tärkeältä palautteelta.

Tämä viikko puolestaan käynnistyy uravalmennuksilla.

Viikon aikana pääsen tapaamaan myös uuden Nuotti-valmennuksen asiakkaan (ihanaa, että näitäkin toimeksiantoja vielä tulee! 😍), tekemään työnhakuvalmennuksia ja perhetyötä.

Jälleen kirjava kattaus, m***a juuri siksi viihdyn tässä työssä.

Seuraavat pari viikkoa onkin sitten aika vetää jälleen hieman henkeä. M***a sitä ennen nautitaan vielä tästä työviikosta. 💛

Miltäs sinun viikko näyttää?

Tällä viikolla olen pitänyt kahvitaukojen sijasta itkutaukoja."Suru ei ole mielenterveyden häiriö."Olen kuullut tämän la...
23/07/2026

Tällä viikolla olen pitänyt kahvitaukojen sijasta itkutaukoja.

"Suru ei ole mielenterveyden häiriö."

Olen kuullut tämän lauseen m***a kertaa työssäni. Erityisesti silloin, kun nuori on hakenut apua elämän kriisin keskellä, m***a avun tarpeen on katsottu johtuvan "vain" surusta.

Ja tavallaan se on totta.
Suru ei ole sairaus.

Silti se vaikuttaa työ- ja toimintakykyyn.

Tällä viikolla olen itse elänyt uudenlaista arkea. Menetin rakkaan kissani.
Talo tuntuu hiljaisemmalta. Myös muut eläimet ovat reagoineet siihen, että yksi puuttuu joukosta.

Suru ei ole vienyt työkykyäni kokonaan.
M***a huomaan sen hidastaneen minua.

Ajatus ei kulje aivan yhtä kirkkaasti, keskittyminen herpaantuu helpommin ja välillä huomaan vain tuijottavani tyhjää.

Yrittäjänä olen ollut kiitollinen siitä, että olen voinut höllätä tahtia tämän viikon ajaksi. Hallinnolliset työt ovat antaneet siihen mahdollisuuden, ja muutamalle asiakkaalle olen myös kertonut avoimesti, että minulla on suru mukana tässä viikossa. Uskon, että se on inhimillisempää kuin yrittää esittää olevansa täysin oma itsensä silloin, kun ei sitä ole.

Tämä viikko muistutti minua myös siitä, ettei kalenteria kannata rakentaa niin täyteen, ettei elämälle jää yhtään tilaa.

Me emme voi ennakoida surua, menetyksiä tai muita elämän käänteitä. Ne tulevat, halusimme tai emme.

Inhimillisessä työelämässä tulee olla tilaa ja hyväksyntä sille, ettemme ole joka päivä parhaimmillamme.

Työkyky ei ole joko–tai.
Joskus olemme täysin työkykyisiä.
Joskus emme lainkaan.

Ja joskus olemme siinä välissä.

Teemme työmme, m***a hieman hitaammin, hieman väsyneempinä ja vähän enemmän itseämme kuunnellen.

Eemelin mukaan hautaan heitin kasan raksuja, sillä hän se osasi nauttia herkuttelusta. 🤭 Kuten monesta muustakin.

Ikävä jää omaa maadoittajaa ja marmattajaa. 💔

Työnohjaajan pohdintoja.Kesällä työnohjaukset ovat tauolla. Uravalmennuksissa ja perhetyössä jaksamisen ja palautumisen ...
17/07/2026

Työnohjaajan pohdintoja.

Kesällä työnohjaukset ovat tauolla. Uravalmennuksissa ja perhetyössä jaksamisen ja palautumisen teemat ovat kuitenkin keskusteluissa jatkuvasti tavalla jos toisella

Kesällä myös omat työt ovat keventyneet, ja aikaa pohtimiselle vapautuu eri tavalla.

Olen huomannut, että ihmiset kysyvät usein, miten palautua paremmin?

Harvemmin pysähdytään sen äärelle, mistä minun oikeastaan pitäisi palautua?

Tämä kertoo myös jotakin keskustelukulttuuristamme. Ratkaisuun pyritään hyvinkin nopeasti, liikoja ajattelematta. 🤭

Työnohjauksissa on tilaa pysähtyä ilmiöiden ja kokemusten äärelle kiirehtimättä liian nopeasti ratkaisuun. Veikkaan, että näin tehden myös tulokset ovat kestävämpiä.

Kaipaatko palautumista kiireen tunnusta, monimutkaisesta ajattelusta, vastuusta tai vuorovaikutuksesta? Kenties aistiärsykkeistä tai tekemättömistä töistä?

Millaista on sellainen arki, joka palauttaa?

Kyselin hetki sitten Linkkarissa, mitä pysähtyminen tarkoittaa sinulle?Nuo kyselyn tulokset olivat mielenkiintoisia.81 i...
10/07/2026

Kyselin hetki sitten Linkkarissa, mitä pysähtyminen tarkoittaa sinulle?

Nuo kyselyn tulokset olivat mielenkiintoisia.
81 ihmistä vastasi kysymykseen siitä, mitä pysähtyminen heille tarkoittaa.

Suurin osa vastasi:
💭 tilaa ajatella tai
☕ hetkeä ilman suorittamista.

En oikeastaan yllättynyt siitä.

Sen sijaan yksi asia jäi mietityttämään.

Vain 2 % valitsi vaihtoehdon aito keskustelu. 🤔

Työnohjaajana ja valmentajana tämä on jotenkin kiinnostavaa.

Kuitenkin omassa työssäni näen jatkuvasti tilanteita, joissa ihmiset tulevat keskusteluun ehkä hakemaan ratkaisuja, m***a lähtevätkin mukanaan jotain ihan muuta.

Vähän enemmän selkeyttä.
Vähän enemmän tilaa hengittää.
Tai ehkä vain kokemuksen siitä, ettei olekaan ajatustensa kanssa yksin.

Jäin pohtimaan, että emmekö me tunnista keskustelua pysähtymiseksi, vaikka joskus juuri siinä tapahtuu kaikkein eniten?

Kun joku kuuntelee ilman kiirettä ratkaista. Kun saa ajatella ääneen.
Kun ei tarvitse tietää heti vastausta.

Hyvä keskustelu onkin joskus yksi tärkeä pysähtymisen muoto.
Se kuitenkin vaatii kokemuksen aidosta dialogista, jossa on vain tämä hetki ja keskustelu ilman agendaa.

Mitä ajattelet? 🤔😊

”Millä tavalla olisit parempi ihminen, jos keräisit niitä kotiloita sieltä pihalta?”Tänään minulla oli oma työnohjaus, j...
20/05/2026

”Millä tavalla olisit parempi ihminen, jos keräisit niitä kotiloita sieltä pihalta?”

Tänään minulla oli oma työnohjaus, ja voi että, kuinka se tulikaan tarpeeseen tähän hetkeen.

Työnohjauksessa puhuttiin kiireestä, riittämättömyyden tunteesta ja siitä, miten helposti mieli menee suorittamismoodiin. Itsemyötätuntoa tarvitaan roppakaupalla aina välillä, ja huomasin tänään myös herkistyväni aiheen äärellä. Sisäinen vaativuus ja ulkoiset paineet saavat välillä liikaa tilaa.

Työnohjauksessa tuli puheeksi … kotilot. 🐌

Täällä päin niitä on ihan hulluna, ja niitä pitäisi kai olla koko ajan keräilemässä, että kanta vähenisi. Naapurit keräilee niitä tunnollisesti ja minä katselen välillä ikkunasta, että jaahas… taas niitä menee tuolla. Sekä naapureita keräilypuuhissa että kotiloita pihalla. 🤭

M***a minä en vaan yksinkertaisesti jaksa. Tai ehkei aina niin kiinnostakaan. Se keräilyhän on ihan mukavaa puuhaa, m***a aikaa siihen ei juuri ole. Ja silti siitäkin tulee vähän huono omatunto. Siitä, ettei keräile. Ja siitä, että voi kotiloraukat. 😅

Työnohjaaja kysyi lopuksi minulta:
“Miten se tekisi sinusta paremman ihmisen, jos keräisit niitä kotiloita?”

Ja ai että rupesi naurattamaan. 😂
Koska niin - ei mitenkään.

M***a näköjään mieli osaa tehdä ihan mistä tahansa uuden suoritusmittarin.
Pitäisi jaksaa enemmän.
Pitäisi tehdä enemmän.
Pitäisi olla reippaampi, tehokkaampi, tunnollisempi…

Toisaalta olisi pakko tehdä vähemmän, pakko lomailla enemmän ja pakko hengitellä helpommin.

Vaikka oikeasti välillä on jo ihan tarpeeksi, että selviää päivästä ja muistaa syödä jotain muutakin kuin kahvia ja välipalakeksejä. 😅

Jännä miten helposti sitä alkaa mitata omaa arvoaan ihan oudoillakin asioilla.

Ehkä välillä olisi tärkeää pysähtyä kysymään itseltään:
Kenen mittareilla minä itseäni oikein mittaan, kenen mittareihin en yletä, ja pitäisikö edes?

Luotan evoluutioon ja siihen, että pihalinnut pikkuhiljaa hoksaa, että hei, täällähän on piha täynnä ruokaa. 🤭

Kun joku aina kysyy, millaista se työnohjaus on ja mitä siitä hyötyy?
No tällaistakin se voi olla. Ainakin olo on kevyempi, rauhallisempi ja vapautuneempi. On taas helpompi hengittää, vaikkei pakko olisikaan. 😉

Osoite

Heinävaara

Nettisivu

Hälytykset

Tiedä ensimmäisenä ja anna meille oikeus lähettää sinulle sähköpostitse uutisia ja promootioita Voimavaranto :ltä. Sähköpostiosoitettasi ei käytetä muihin tarkoituksiin, ja voit perua milloin tahansa.

Ota Yhteyttä Yritys

Lähetä viesti Voimavaranto :lle:

Oikopolut

Jaa

Kategoria