29/08/2026
Jos rinnassa sykkii syntymälahjana syyllisen sydän, on selvää, että kuulemme syyllistämistä sielläkin missä sitä ei ole.
Olemme myös erityisen herkkiä kuulemaan sitä silloin, kun syyllistäminen on verhottu pistävien sanasykermien, vitsin tai kuittailun taakse.
Jos ryhmässä on yksikin syyllistyjä, voivat muut hengähtää, sillä syyllistyjä tepsuttelee uhrialttarille sillä samaisella sekunnilla, kun syyllisiä aletaan etsiä.
Vaikka syyllistyjä ei aina tiedä mihin hän on syyllistynyt, hänen sisällään on varmuus, että jotenkin tämä on hänen vikansa.
Kun ihminen tipahtaa syyllisyyden monttuun, se voi näyttäytyä uhriutumisena, hyökkäyksenä, selittelynä, kieltämisenä, vähättelynä, mitätöintinä, mököttämisenä, hylkäämisenä, itsensä pienentämisenä tai muuten vain hankalana vastareaktiona, josta on hyvin vaikea ymmärtää, että taustalla on syyllisyyden tunne.
”Syntymäsyyllisyys” on veikeä seuralainen. Se ottaa harteilleen koko maailman epäonnistumiset ja pyytelee anteeksi vasemmalta ja oikealta, m***a ei jaksa ottaa enää vastuuta siitä, mistä oikeasti pitäisi. Syyllisyyden kulho kun on jo täpötäysi.
Tällainen myrkyllinen syyllisyys voi tuntua kuin olisi musta lammas tai hirveä ihminen, jos kenelläkään on vähänkään paha mieli. Myös ajatus, että on ihmisenä yks iso pettymys tai jotenkin epäonnistunut, voi olla tuttu.
Sisäinen syyllistyjä on hyvä joskus päästää vapaalle ja pohtia, että mitä tapahtuu, jos ei tällä kertaa syyllistyisikään. Auttaisiko se kuuntelemaan toista loppuun saakka ja myötätuntoisemmin? Avaisiko se keskustelussa jotain ihan uutta? Ottaisiko joku muu yllättäen vastuuta?
Jos on epävarma siitä, että syyllistääkö toinen minua vai syyllistynkö kuulemastani ihan itse voi asian aina tarkistaa kysymällä: ”koetko sinä, että tämä oli minun mokani vai kuvittelenko vain?
Jos sisäinen syyllistyjäsi haluaisi virkavapaalle tai vähentää työtaakkaansa, olet tervetullut vastaanotolleni ❤️
Ajanvaraus Väestöliiton terapiapalveluiden sivuilta: https://vaestoliitonterapia.fi/terapeutit/hentila-ruusa/
