12/06/2026
Kuka uskaltaa pyytää apua lastensuojelusta ja mielenterveyspalveluista?
Suomessa puhutaan paljon varhaisesta tuesta, osallisuudesta, dialogista ja ihmisten kohtaamisesta. Silti liian moni ihminen pelkää juuri niitä palveluita, joiden tarkoitus on auttaa ja osittain syystä.
Tämä ei koske vain lastensuojelua. Se koskee laajemmin koko auttamisjärjestelmää. Jotakin on syytä pohtia, jos ihminen miettii tarkkaan, uskaltaako kertoa vaikeuksistaan viranomaiselle, lääkärille, terapeutille tai sosiaalityöntekijälle. Jos avun pyytämiseen liittyy pelko vallankäytöstä, leimaamisesta tai siitä, että oma ääni katoaa, järjestelmä ei toimi niin kuin sen pitäisi.
Tiedän tämän sekä asiakkaan että ammattilaisen näkökulmasta.
Sain lapseni 14-vuotiaana. Minulle kerrottiin, että suurin äidinrakkauden osoitus olisi luopua lapsestani. Niin suureen rakkauteen en kyennyt. Päätin pitää lapseni.
Samalla sain ensimmäisen oppituntini siitä, kuinka helposti autettava ihminen muuttuu huoleksi, tapaukseksi, ongelmaksi, jota ryhdytään ratkaisemaan.
Minut erotettiin koulusta. Opiskeluaikana en saanut perheasuntoa enkä toimeentulotukea. Moni asia tehtiin vaikeammaksi kuin sen olisi tarvinnut olla. Apua olisi tarvittu, m***a sen sijaan sain kokea kontrollia, epäluottamusta ja epäilyä. Viesti oli selvä: pärjää tai lapsi otetaan pois.
Myöhemmin valmistuin sosiaalityöntekijäksi. Työskentelin vuosia järjestelmän sisällä ja näin myös sen toisen puolen. Näin, kuinka hyvää tarkoittavat ihmiset voivat tehdä pahaa ilman pahaa tarkoitusta. Näin, kuinka ammatillisuus voi muuttua etäisyydeksi ja kuinka asiantuntijuus voi alkaa sulkea pois juuri sen tiedon, jota eniten tarvittaisiin. Näin kuinka epätoivoista on samm***aa tulipaloja sylkemällä ilman kunnon välineitä.
Olen pohtinut tätä paljon Michel Foucault'n vallan analyysin ja Paulo Freiren sorrettujen pedagogiikan kautta. Kysymys ei ole vain yksittäisistä työntekijöistä tai huonoista päätöksistä. Kyse on rakenteista. Siitä, kenellä on oikeus määritellä todellisuus ja kenen ääni saa tulla kuulluksi.
Kun viranomainen kirjaa havaintonsa asiakirjaan, siitä tulee helposti virallinen totuus. Asiakkaan kokemus muuttuu mielipiteeksi. Jos hän esittää toisenlaisen näkemyksen, hän ei näyttäydy tasavertaisena keskustelijana vaan helposti yhteistyökyvyttömänä, vastahankaisena tai ongelmallisena asiakkaana.
Silloin dialogi päättyy ennen kuin se on ehtinyt alkaakaan.
Ehkä koko kysymys voidaan tiivistää yhteen vastakkainasetteluun.
Rakentuuko auttamistyö ajatukselle "tarkkaile, tuomitse ja rankaise" vai ajatukselle "kunnioita, kuuntele ja kannusta"?
Ensimmäisessä mallissa ihminen nähdään ennen kaikkea riskinä, ongelmana tai puutteiden kokoelmana. Työntekijän tehtäväksi muodostuu havaita virheet, arvioida poikkeamat ja puuttua niihin. Musta piste valkoisella arkilla. Asiakas oppii nopeasti varomaan sanojaan ja miettimään, mitä uskaltaa kertoa.
Toisessa mallissa ihminen nähdään oman elämänsä asiantuntijana. Työntekijän tehtävänä ei ole hallita ihmistä vaan rakentaa yhdessä hänen kanssaan ymmärrystä, luottamusta ja toivoa. Tällöin myös vaikeista asioista voidaan puhua avoimesti.
Tällä valinnalla on valtava merkitys. Jos ihmiset pelkäävät tulevansa tarkkailluiksi, tuomituiksi tai rangaistuiksi, he eivät hae apua ajoissa. Jos taas he voivat luottaa siihen, että heitä kunnioitetaan, kuunnellaan ja kannustetaan, apua uskalletaan pyytää silloin, kun sillä on vielä suurin vaikutus.
THL:n linjauksissa korostetaan systeemistä työotetta, dialogisuutta ja suhteiden merkitystä. Ajatus on oikea. Käytännössä toteutuminen jää kuitenkin liian usein puolitiehen. Luottamus ei synny ohjeistuksilla eikä menetelmillä. Se syntyy kohtaamisissa.
Luottamus ei ole työn lopputulos. Se on työn ensimmäinen edellytys.
Tämä ei ole vain inhimillinen kysymys. Se on myös taloudellinen kysymys. Luottamuksettomuus tulee kalliiksi. Se näkyy pitkittyvinä asiakkuuksina, valituksina, oikeusprosesseina, työntekijöiden uupumisena, sairauspoissaoloina ja ennen kaikkea ihmisten pahoinvointina. Kun ihmiset eivät uskalla pyytää apua ajoissa, ongelmat kasvavat suuremmiksi ja kalliimmiksi ratkaista.
Nykyinen järjestelmä ei kuormita vain asiakkaita. Se kuormittaa myös työntekijöitä. Kun ammattilainen joutuu toimimaan tavalla, joka on ristiriidassa hänen eettisten arvojensa kanssa, seurauksena on kyynistyminen, uupuminen tai lähtö alalta. Kontrollikeskeinen järjestelmä ei vapauta ketään. Se sitoo sekä asiakkaan että työntekijän rooleihin, joissa kumpikaan ei voi olla aidosti ihminen.
Siksi kysymys ei ole siitä, pitäisikö valita asiakkaan vai työntekijän puoli. Molemmat ovat saman järjestelmän sisällä.
En kirjoita tätä siksi, että kuvittelisin omistavani totuuden. Kirjoitan puheenvuoron dialogiin. Haluan kysyä, millaisen auttamisjärjestelmän haluamme rakentaa.
Sellaisenko, jossa ihmiset pelkäävät kertoa vaikeuksistaan?
Vai sellaisen, jossa he uskaltavat pyytää apua?
Yhteiskunnan tärkeä kysymys ei ole vain se, kuinka hyvin palvelut tavoittavat ihmiset.
Yhtä tärkeä kysymys on: uskaltavatko ihmiset tulla niiden luo? Onko se ratkaisu vai lisää ongelmia?