Hevosvoimala

23/07/2026

Entä jos....
Lastensuojelu samoin kuin mielenterveystyö on jo lähtökohtaisesti huoli-, ongelma-, sairaus-keskeistä. Kela toimii ja kuntouttaa vika-vamma-sairaus-pohjalta.
Tiedämme jo , että se mihin keskittyy, lisääntyy. Onko toiminta siis lainkaan mahdollista entisillä keinoilla, jollei muuteta perusteita.
Kun joutuu potilaan rooliin, tulee helposti nähdyksi aina sen roolin kautta, vaikka tilanteet muuttuisivat todisti Rosenhan jo 1970 luvulla. Uusintaako siis taho huolia, ongelmia ja sairauksia, jonka tehtävä on auttaa muutoksissa? Pelkäävätkö sekä asiakkaat että työntekijät toisiaan ( lastensuojelussa virkavirheitä ja Eerika-tapauksen toistumista). Systeeminen työskentely perustuu ainakin teoriassa luottamukselliseen ihmissuhteeseen.

Entä jos raikkaat tuulet toisivat puhdasta ilmaa ja purkaisivat vanhan vallankäytön, palauttaisivat asiantuntijuuden asiakkaille omasta elämästään, pois kohtelusta aitoon kohtaamiseen. Pyydettäisiin käyttöohjeita ja työnohjausta asiakkailta ja autettaisiin unelmoimaan, tekemään aarrekarttoja "tyyliin jos ihme tapahtuisi", jakamaan kokemuksiaan muiden asiakkaiden kanssa, olemaan kriittisiä epäoikeudenmukaisuuden suhteen ja oppimaan itsemyötätuntoa. Opittaisiin ottamaan omat , perheiden ja ryhmien voimavarat käyttöön, eikä työntekijöiden tarvitsisi vetää eikä työntää, eikä yrittää olla kaikentietäviä ja kaikkivoipia. Toisiko aito dialogi luottamukseen perustuen vaikuttavuutta ja työssä jaksamista? Voisiko työntekijän ja asiakkaan suhde olla sellainen kuin toivotaan vanhemman ja lapsen suhteen olevan ja aaltoilevan myös perheisiin. Olisiko suhde silloin se ankara tarkkaileva tuomitseva rankaiseva vai kuunteleva,, kunnioittava , kannustava. Tulisiko silloin useampi kuulluksi , nähdyksi, hyväksytyksi?

Voisimmeko oppia ihmisen ja hevosen vuorovaikutussuhteesta, kahden erilaisen kohtaamisesta?

Tällaisia pohdiskelen, miltä Sinusta kuulostaa ?

18/07/2026

Hesari ei julkaissut "Kuka uskaltaa hakea apua lastensuojelusta ja mielenterveystyöstä"-tekstiä. Sen sijaan tämä julkaisu sai omalla sivulla 100 005 katselua, 1200 tykkäystä, 315 jakoa, runsaasti kommentteja, joita myös kommentoitiin. En tiedä miten paljon herätti reaktioita jakaneiden julkaisut.

Olen ilahtunut huomiosta, m***a en hämmästynyt. Ne, jotka ovat valmiiksi alisteisessa asemassa, eivät tule kuulluiksi.

Paulo Freire Sorrettujen pedagogiikka teoksessaan sanoo, että ei auta jos sorretuista tulee sortajia, koska se tapahtuu samalla "kiikkulaudalla" . Tulee löytää kolmas , neljäs ja viides vaihtoehto.

Sellaista olen Hevosvoimalassa kehitellyt. Kommenteissa ja sivulla näkee teksti

29/05/2026

Hei, haluatko tietää miten Hevosvoimala on kehittynyt? Mikä on ero kaikkiin muihin hevostoimintaa tarjoaviin tahoihin?

En valinnut tietä, tie valitsi minut.

Löysin tällaisen vanhan kuvan.
Kuvassa olen minä 15 v ja lapseni 1 v. Lyhyessä ajassa minusta oli tullut avioton äiti ja jotain hävettävää. En päässyt takaisin kouluun ja olisin tarvinnut sen kipeästi. " Itse olin soppani keittänyt, lusikoi siis".

Tästä alkoivat Ulla oppivuodet, joiden pohjalta kehittyi Hevosvoimala.

Toisaalla tällä seinällä on jo kirjan Prologi.

Tulevassa kirjassa avaan sitä, miksi ajattelen, kuten ajattelen. Näkökulma ei pyri olemaan ainoa oikea totuus, m***a yksi puheenvuoro altavastaajalta, kohteelta, objektilta. Kohde voi kasvaa subjektiksi, katsoa myös kriittisesti takaisin.

En häpeä, koska ei ole hävettävää ja kirjoittamalla tarkoitukseni on olla dialogissa ja saada häpeä sinne minne ajattelen sen kuuluvan, vaikka häpeää sijoitetaan eri ryhmille. Mitä on hyvä jokaisen sote-ammattilaisen tunnistaa jotta ei toimi tehtäväänsä vastaan.

Freiren sanoin Sorrettujen pedagogiikka: Älkää sopeuttako, vapauttakaa. Ja edelleen : Älä vie kalaa, opeta kalastamaan.

22/05/2026

Kirjaan Hevosvoimalan ideologiasta ja muustakin,
Sisältäni portin löysin-sopeutumisesta vapautumiseen

Ensimmäisen raakaversion lähetän nyt juuri ennen kuin pääsen maanantaina lonkkaleikkaukseen. Kirja kertoo mistä näkökulmasta ja miksi olen päätynyt näihin ajatuksiin.

"Keräsin häpeäni kämmenelle ja lauloin sen maailmalle — toivoen, että siitä voisi tulla silta välillemme ja että se koskettaisi jotakin meille kaikille yhteistä.

Ajattelin: piruako käyttäisin elämäni esittäen yhtään mitään, kun kaipaus on tulla nähdyksi ehjänä ja kuulua. Jollen saa tuntea kaikkia tunteita, saanko silloin edes olla olemassa?@

Tämä kirja on minun väitöskirjani. Vallankumous ei ketään vastaan, vaan joidenkin asioiden puolesta. Sen tarkoitus ei ole olla ainoa oikea totuus, vaan osa dialogia.

Tiede auttaa ymmärtämään ihmistä.
Taide auttaa kestämään ihmisenä olemista.
Laulu jatkaa siitä, mihin sanat eivät enää riitä — siihen, mikä jää tieteiden väliin." Näytä vähemmän

09/05/2026

Äitienpäivää Sinulle, sellaista kuin nyt juuri tarvitset, kaikesta huolimatta tai juuri siksi.

Äitiys on monelle kipeä asia, ei niin auvoinen kuin mielellään näkisimme.
Ehdin oman äitini kanssa puhua siitä, kuinka koin olleeni kamalan hankala lapsi ja tuottanut paljon surua ja murhetta. Äitini ja isäni sanoivat puolestaan, että tekisivät niin m***a asiaa toisin nyt, jos voisivat. Onneksi voimme pyytää ja saada anteeksi.
Elämä on ensi-ilta, ei kenraaliharjoitus.
Olkaamme armollisia itsellemme ja äideille
____________________________________________________

Kirjoitin tulevaan kirjaani SISÄLTÄNI PORTIN LÖYSIN -sopeutumisesta vapautumiseen

PROLOGI
Valkoinen katto
Muistan savun hajun.
Makasin pienessä sängyssä ja katsoin kattoa.
Katto oli valkoinen.
Ääniä en muista.
En itkenyt. Enää.
Vasta vuosia myöhemmin sain tietää, missä olin ollut. Ei mitään dramatiikkaa: äiti oli viikon leikkauksessa ja minulle oli etsitty hyvä hoitopaikka.

Seuraavan kerran olin siellä neljätoista vuotta myöhemmin.
Silloin olin neljätoistavuotias.
Ja minulla oli oma lapsi.

JOULUKUUN PAKKASESSA

Oli joulukuun päivä.
Seisoin lastenkodin terassilla ja katsoin ikkunan läpi sisälle.
Lasin takana oli pieni vauva.
Minun lapseni.
Minä seisoin ulkona pakkasessa.
Olin neljätoistavuotias.

4 sosiaalityöntekijää teki töitä kanssani. Suurinta rakkautta olisi antaa lapsi hyvään kotiin. Olin varma, että kuolen synnytykseen. Minulle oli sanottu, että voisin käydä hoitamassa lastani niin paljon kuin haluaisin.
Minulla olisi aikaa päättää.

M***a nyt seisoin ulkona.
Minut oli jätetty terassille.
Sain katsoa lastani vain ikkunan läpi.
Siinä hetkessä.
Minä päätin.
Tulee mitä tahansa minä pidän tämän lapsen.

Minulle sanottiin, että jos et pärjää, lapsi otetaan pois. Kaikki sosiaalityöntekijät hävisivät. Sain lapsilisää itsestäni ja lapsestani. Menin 15 v töihin. Kouluun en päässyt takaisin, vaikka olin oppivelvollisuuslain alainen.
Olisin huono esimerkki muille. Elimme vuotta 1967. Jossain kohtaa minusta oli tullut huono nainen, jolla oli avioton lapsi ja lastensuojelun asiakas

Tästä alkoivat Ullan oppivuodet. En valinnut tätä tietä, se valitsi minut.
___________________________________________________

Tellun, Dagstjärna FRA Tellus, syntymäpäivä oli äitienpäivän aatto. Nimi muistuttaa joka päivä ihmeellisen planeettamme rajoista. Nyt jo 8 v

02/05/2026

Tänään kirjoitin
Kun hyvät ihmiset tekevät pahaa

Hyvät ihmiset tekevät pahaa.
Eivät siksi, että haluaisivat pahaa, vaan siksi, että toimivat järjestelmässä, joka ohjaa heitä huomaamatta tarkkailemaan, tuomitsemaan , rankaisemaan ja syrjäyttämään.
Kun ihmisen tehtäväksi tulee bruttokansantuotteen kasvattaminen ja hänen arvonsa mitataan työmarkkina-arvolla, syntyy pahoinvointia. Sellaista pahoinvointia, joka tulee lopulta kalliiksi – myös kansantaloudellisesti.
Budjeteissa huomioidaan taloudellinen pääoma, m***a usein unohdetaan sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma. Unohdetaan se, mikä rakentaa ihmistä sisältä käsin: yhteys, merkitys, kuuluminen.
Unohdetaan myös planeetan rajat, jotka tekevät kaikesta suhteellista. Mikään materiaalinen kasvu ei ole rajatonta.
Silti tavoittelemme onnea.
Ja meidät on opetettu etsimään sitä väärästä paikasta.
Meidät on ohjelmoitu haalimaan yhä enemmän. Tavaraa, saavutuksia, statusta. Olemme oppineet, että arvo tulee ulkoa.
Ja samalla voimme yhä huonommin.
Kansanterveys rasittaa kansantaloutta, m***a harvemmin pysähdytään kysymään, mistä pahoinvointi syntyy.
Onko se sairaus?
Vai seuraus?
Erityisesti lastensuojelussa tämä valinta on ratkaiseva.
Toteutetaanko mallia “tarkkaile, tuomitse, rankaise” vai “kunnioita, kuuntele, kannusta”?
Pidämmekö ihmisen pahoinvointia yksilön vikana vai ymmärrämmekö sen seurauksena liiallisesta kuormituksesta, yksinäisyydestä, turvan puutteesta?
Kun kuormaa puretaan, olo helpottuu.
Se ei ole mysteeri. Se on inhimillistä.
Tiedämme myös, että tietyn rajan jälkeen raha ja materia eivät lisää hyvinvointia. Silti järjestelmämme toimii kuin näin ei olisi.
Menestys ei suojaa yksinäisyydeltä.
Samu Haber on kertonut, että hänellä oli kaikkea: taloja, autoja, kelloja, menestystä. Ja silti, kun tuli paha olo, ei ollut ketään, jolle soittaa.
Se kertoo jotakin olennaista.
Ihminen ei elä tavarasta.
Ihminen elää yhteydestä.
Ihminen elää merkityksellisyydestä.
Toiselle tekeminen tuottaa tyytyväisyyttä. Se ei ole vain moraalinen ajatus, vaan kokemus.
Kun hoidan hevosta, hoidan samalla itseäni.
Kun kosketan hevosta, tulen kosketetuksi.
Kun laulan, ja laulun sanat kantavat yli vuosikymmenten, voin kokea yhteyttä niihin, jotka ovat eläneet ennen minua.
Eino Leino kirjoitti sanoja, jotka edelleen lohduttavat. Niiden kautta voi tuntea, ettei ole yksin.
Se on toisenlaista rikkautta.
Sellaista, jota ei mitata rahassa.
Hyvät ihmiset tekevät pahaa silloin, kun he unohtavat tämän.
Kun he alkavat nähdä ihmisen kohteena, resurssina, kustannuksena, huolena tai riskinä.
Kun he eivät enää kuule.
Kun he eivät enää kohtaa.
M***a samaan aikaan hyvät ihmiset voivat tehdä myös toisin.
He voivat pysähtyä.
Kuunnella.
Kunnioittaa.
Kannustaa.
Se ei vaadi lisää rahaa.
Se vaatii toisenlaisen tavan olla ja kohdata

Ja siitä alkaa muutos.

02/05/2026

Tänään kirjoitin
Kun hyvät ihmiset tekevät pahaa

Hyvät ihmiset tekevät pahaa ( tulevat toimineeksi tehtäväänsä vastaan)

Eivät siksi, että haluaisivat pahaa, vaan siksi, että toimivat järjestelmässä, joka ohjaa heitä huomaamatta.
Kun ihmisen tehtäväksi tulee bruttokansantuotteen kasvattaminen ja hänen arvonsa mitataan työmarkkina-arvolla, syntyy pahoinvointia. Sellaista pahoinvointia, joka tulee lopulta kalliiksi – myös kansantaloudellisesti.
Budjeteissa huomioidaan taloudellinen pääoma, m***a usein unohdetaan sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma. Unohdetaan se, mikä rakentaa ihmistä sisältä käsin: yhteys, merkitys, kuuluminen.
Unohdetaan myös planeetan rajat, jotka tekevät kaikesta suhteellista. Mikään materiaalinen kasvu ei ole rajatonta.
Silti tavoittelemme onnea.
Ja meidät on opetettu etsimään sitä väärästä paikasta.
Meidät on ohjelmoitu haalimaan yhä enemmän. Tavaraa, saavutuksia, statusta. Olemme oppineet, että arvo tulee ulkoa.
Ja samalla voimme yhä huonommin.
Kansanterveys rasittaa kansantaloutta, m***a harvemmin pysähdytään kysymään, mistä pahoinvointi syntyy.
Onko se sairaus?
Vai seuraus?
Erityisesti lastensuojelussa tämä valinta on ratkaiseva.
Toteutetaanko mallia “tarkkaile, tuomitse, rankaise” vai “kunnioita, kuuntele, kannusta”?
Pidämmekö ihmisen pahoinvointia yksilön vikana vai ymmärrämmekö sen seurauksena liiallisesta kuormituksesta, yksinäisyydestä, turvan puutteesta?
Kun kuormaa puretaan, olo helpottuu.
Se ei ole mysteeri. Se on inhimillistä.
Tiedämme myös, että tietyn rajan jälkeen raha ja materia eivät lisää hyvinvointia. Silti järjestelmämme toimii kuin näin ei olisi.
Menestys ei suojaa yksinäisyydeltä.
Samu Haber on kertonut, että hänellä oli kaikkea: taloja, autoja, kelloja, menestystä. Ja silti, kun tuli paha olo, ei ollut ketään, jolle soittaa.
Se kertoo jotakin olennaista.
Ihminen ei elä tavarasta.
Ihminen elää yhteydestä.
Ihminen elää merkityksellisyydestä.
Toiselle tekeminen tuottaa tyytyväisyyttä. Se ei ole vain moraalinen ajatus, vaan kokemus.
Kun hoidan hevosta, hoidan samalla itseäni.
Kun kosketan hevosta, tulen kosketetuksi.
Kun laulan, ja laulun sanat kantavat yli vuosikymmenten, voin kokea yhteyttä niihin, jotka ovat eläneet ennen minua.
Eino Leino kirjoitti sanoja, jotka edelleen lohduttavat. Niiden kautta voi tuntea, ettei ole yksin.
Se on toisenlaista rikkautta.
Sellaista, jota ei mitata rahassa.
Hyvät ihmiset tekevät pahaa silloin, kun he unohtavat tämän.
Kun he alkavat nähdä ihmisen kohteena, resurssina, kustannuksena tai riskinä.
Kun he eivät enää kuule.
Kun he eivät enää kohtaa.
M***a samaan aikaan hyvät ihmiset voivat tehdä myös toisin.
He voivat pysähtyä.
Kuunnella.
Kunnioittaa.
Kannustaa.
Se ei vaadi lisää rahaa.
Se vaatii toisenlaisen tavan olla.
Ja siitä alkaa muutos.

01/05/2026

Hevosvoimala haluaa vallankumouksen diagnooseja vastaan. Voi olla tervettä "sairastua". Se on myös toipumisen alku ja ne voivat olla meissä samaan aikaan. Mihin suuntaan siitä kehittyy riippuu myös siitä, miten ymmärrämme asia n ihan ihmiskäsityksestä alkaen. Onko se vika- sairaus- vamma, kuten Kela määrittelee vai jotain muuta.
Psykiatrialla on liikaa valtaa määritellä ilmiöitä joita ei voi ymmärtää biologisesti ja yksilökeskeisesti. Olemme aina osa systeemiä ja olla osa ihmiskuntaa ja luomakuntaa tarkoittaa kääntymistä toisen puoleen. Jokaisen oma napa on nopeasti kaivettu tyhjäksi

Nuori kapinaryhmä vaatii vallankumousta, jossa kaikkiin ongelmiin ei etsitä ratkaisua yksilön päästä. Diagnoosi­keskeiselle järjestelmälle on vaihtoehto.

26/04/2026

Kirjoitin kirjaan Sisältäni portin löysin-sopeutumisesta vapautumiseen

Minut kasvatettiin hajuttomaksi, mauttomaksi ja näkymättömäksi, jotta kelpaisin taivaaseen. Lapsen ei kuulunut vaatia, tarvita, näkyä eikä häiritä, ei kai aikuistenkaan. Oli oltava kiltti, sopeutuva ja huomaamaton. Lopulta olin niin sopeutuvainen, että jos olisi sanottu "mene mankeliin", olisin miettinyt vain, pää vai jalat edellä.

Siksi kaikki ilmaisu on myöhemmin ollut minulle murtautumista ulos. Laulu, viha, nauru, itku, oma tahto, omat rajat — kaikki ne ovat olleet kapinaa sitä vastaan, että minusta yritettiin tehdä olematon.

Kun ihminen ei saa olla näkyvä, hän alkaa suorittaa olemassaoloaan. Minäkin suoritin. Olin töissä, olin vastuullinen, olin pärjäävä. Todistukseni olivat kiitettäviä. M***a kun katsoin niitä, tajusin: minua ei ole olemassakaan.

Silloin niin sanotusti sairastuin. Jälkeenpäin ajattelen, että se oli parasta mitä saattoi tapahtua. En sairastunut siksi, että minussa olisi ollut vika. Sairastuin siksi, että se elämä, jossa olin vain kohde ja suorittaja, ei enää suostunut jatkumaan.

Psykiatrille sanoin: “Kirjoita diagnoosiksi mitä haluat, m***a töihin en mene.” Hän sanoi minun olevan masentunut. Minä vastasin: “En ole. Olen raivoissani.”

Siitä alkoi toipuminen. Ei paluu entiseen, vaan matka siihen, että minusta tuli subjekti. Oman elämäni asiantuntija. Ihminen, jolla on tunteet, tarpeet, rajat ja ääni.