Minä ja mieli Oy

18/06/2026

Moni lapsi ymmärtää jo hyvin varhain, mitä "joo, mietitään" oikeasti tarkoittaa.

Kukaan ei opeta sitä, m***a silti sen oppii.

Lapsi kysyy jotain, mitä toivoo. Vastaukseksi tulee: "Joo, mietitään." Usein hän tietää jo siinä hetkessä, että kyse on pitkitetystä eistä.

Myöhemmin koulussa kaverilta kysytään, tehdäänkö jotain yhdessä.

"Katsotaan."

Ja taas viesti menee perille.

Samalla kun opimme lukemaan rivien välejä, opimme myös kirjoittamaan niitä. Opimme pehmentämään vastauksia, kiertämään pettymystä ja jättämään asioita hieman auki.

Sitten tulemme työelämään eikä ilmiö katoa mihinkään. Sielläkin moni ymmärtää yllättävän hyvin, mitä toinen tarkoittaa, vaikka sitä ei sanota suoraan. Asiakas sanoo miettivänsä asiaa vielä ja moni myyjä tietää jo siinä hetkessä, ettei asia etene. Palaverissa todetaan, että tähän palataan myöhemmin ja huoneessa on useampi ihminen, joka arvaa, ettei siihen enää palata.

Ehkä yksi suomalaisen vuorovaikutuksen erikoisimmista piirteistä onkin se, miten paljon luotamme siihen, että toinen osaa lukea rivien välistä. Ja yleensä osaakin.

Samalla olen alkanut miettiä, kuinka usein pidämme tätä niin normaalina, ettemme edes huomaa sitä.

Osa työelämän vuorovaikutushaasteista ei synny työpaikalla. Ne alkavat paljon aikaisemmin. Opimme nämä tavat jo lapsena, ja aikuisena pidämme niitä niin luonnollisina, ettemme yleensä pysähdy kysymään itseltämme ovatko ne oikeasti paras mahdollinen tapa toimia.

Tunnistatko?

15/06/2026

Moni johtaja väsyy johtamisessa siihen, että joutuu olemaan koko ajan niin varovainen, ettei synny taas jotain ylimääräistä showta.

Miettimään etukäteen sanojaan, sävyjään ja ajoituksiaan enemmän kuin itse asiaa.

Teams-viestiä jää muokkaamaan liian pitkäksi aikaa. Vaikeaa keskustelua siirtää vielä vähän eteenpäin, kun tietää jo valmiiksi, että joku vetää siitä herneen nenään tai vetäytyy täysin.

Ja samaan aikaan joku toinen miettii, miksi asioihin ei vieläkään puututa.

Siinä kohtaa et enää johda vain työtä, tavoitteita tai ihmisiä. Alat johtaa ihmisten reaktioita, tunteita ja tulkintoja toisistaan.

Toinen kokee jäävänsä yksin, jos et puutu nopeasti. Toinen kokee jo pienenkin puuttumisen kontrollina.

Ja ehkä juuri siinä kohtaa moni johtaja alkaa hiljaa kadottaa oman tapansa johtaa, koska yrittää olla kaikille mahdollisimman vähän vääränlainen.

10/06/2026

Joskus työyhteisöissä aletaan kiinnittää enemmän huomiota äänensävyihin, ilmeisiin ja rivien väleihin kuin itse asiaan.

Silloin yksi maili voi pilata toisen päivän tai pahimmillaan koko työviikon.

Palaverin jälkeen mietitään mitä toinen oikeasti tarkoitti.
Ja vähitellen ihan tavallisistakin tilanteista alkaa tulla yllättävän kuormittavia.

Pitkittyneissä jännitteissä ihmiset alkavat varoa toisiaan.

Ja vähitellen tavallisetkin keskustelut alkavat tuntua latautuneilta jo etukäteen.

Kun ihmiset ovat varuillaan, mieli alkaa tehdä yhä enemmän tulkintoja toisista ihmisistä. Ja niistä taas alkaa syntyä tarina meidän mieleen, jota ei enää edes muisteta kyseenalaistaa.

Sitten työyhteisössä ei enää reagoida vain tähän hetkeen.

Mukana kulkee kaikki vanha, mikä on jäänyt vuosien aikana selvittämättä ja muhimaan. Loukkaantumiset, pettymykset ja keskustelut, joita ei koskaan oikeasti käyty loppuun asti.

Ja jossain vaiheessa moni yrittäjä tai johtaja kokee olevansa aika keinoton sen kanssa, miten tällaista vyyhtiä enää edes puretaan.

Koska ongelma ei tosiaan enää ole se alkuperäinen ristiriita.

Vaan se, että ihmiset kohtaavat toisensa enemmän näiden tarinoiden kuin faktojen kautta.

05/06/2026

Monessa yrityksessä viime vuodet eivät ole olleet mitään kasvun aikaa.

Ne ovat olleet vuosia, joista on vain yritetty selvitä.

On venytetty kassaa, aikaa, ihmisiä ja itseä.
Joustettu koko ajan lisää, vaikka kapasiteetti on ollut jo pitkään aika lopussa.

Ja samalla moni yrittäjä ja johtaja on tottunut toimimaan puolityhjillä akuilla niin pitkään, ettei sitä enää itse huomaa.

Koska arki pyörii edelleen.

Ihminen käy töissä kuten ennenkin.
Palaverit pidetään, viesteihin vastataan ja yritys näyttää ulospäin normaalilta.

Jos akkua on oikeasti jäljellä enää pari prosenttia, ei ihminen kuitenkaan enää johda samalla tavalla.

Vaikka ulospäin näyttäisi vielä hallitulta.

Ja usein johtaja itse huomaa tilanteen paljon myöhemmin kuin muu työyhteisö.

Useammin se alkaa näkyä pienissä asioissa.

Vaikeita keskusteluja siirtyy myöhemmäksi.
Joitain päätöksiä jää roikkumaan liian pitkäksi aikaa, koska kaikkeen ei enää riitä sama energia kuin ennen.

Päivästä kyllä selviää, m***a pidemmän suunnan rakentaminen alkaa muuttua koko ajan raskaammaksi.

Ja työyhteisö huomaa sen.

Kaikkea ei enää viedä johdolle.
Osa asioista ratkotaan keskenään tai jätetään odottamaan, koska nähdään ettei johdolla ole enää kovin paljon tilaa uudelle kuormalle..

Tuossa kohtaa kyse ei enää ole vain yhden ihmisen jaksamisesta.

Se alkaa näkyä koko yrityksen tavassa ajatella, puhua ja tehdä päätöksiä.

Kuka uskaltaa sanoa ääneen sen, kun johtaja ei enää oikeasti jaksa johtaa?

03/06/2026

Hei pomo milloin sanoit viimeksi ääneen ja toisten kuullen:

En tiedä?

Olen huomannut, että mitä enemmän ihmisellä on vastuuta työelämässä,
sitä varovaisemmaksi keskustelu muuttuu.

Kokouksissa sen huomaa nopeasti.

Puhutaan paljon, m***a aika harva sanoo suoraan mitä oikeasti ajattelee.

Keskeneräiset ajatukset pehmennetään heti.
Epävarmuus piilotetaan nopeasti.
Vaikeat asiat kierretään liian pitkillä lauseilla.

Ja samaan aikaan moni organisaatio sanoo haluavansa suoria mielipiteitä.

Todellisuudessa aika moni yrittää vain selvitä näyttämättä epävarmalta muiden silmissä.

Se näkyy erityisesti ihmisissä, joilta odotetaan eniten.

Johtajissa.
Asiantuntijoissa.
Niissä,joiden pitäisi näyttää siltä, että he hallitsevat tilanteen.

Siksi moni käyttää työpäivän aikana yllättävän paljon energiaa siihen,
ettei sanoisi mitään liian keskeneräistä ääneen.

Ja hiljalleen ihmiset alkavat puhua niin, ettei vain sano mitään väärää.

Paljon sanoja.
Paljon pehmentämistä.

M***a aika vähän sitä, mitä oikeasti ajatellaan.

31/05/2026

Et sä vaikuta ihmiseltä, jota esiintyminen olisi joskus jännittänyt.

Jos joku olisi sanonut tuon minulle joitakin vuosia sitten, en olisi ehkä ihan uskonut.

Torstain jälkeen jäin selaamaan palautteita m***a kertaa uudelleen.
Ja kyllä, olen niistä aidosti iloinen.

Koska tiedän, miten paljon olen tehnyt töitä tämän eteen.
Minulla on ollut jo pitkään todella vahva palo vetää enemmän luentoja ja työpajoja.
Ja olen tehnyt paljon tietoista työtä ja treeniä sen eteen.

Juuri siksi nämä palautteet tuntuivat erityisen merkityksellisiltä:
“Tarve vs tulkinta.”

Me näemme toistemme reagoinnin, m***a emme aina oikein ymmärrä sitä.

Teemme toisistamme nopeasti tulkintoja.
Ja niistä tulkinnoista syntyy helposti tarina,
jota emme enää edes muista kyseenalaistaa.

Hiljainen tulkitaan välinpitämättömäksi.
Suora hyökkääväksi.
Kuormittunut hankalaksi.
Varovainen etäiseksi.

Liian harvoin pysähdymme miettimään,mitä ihmisen käytöksen alla oikeasti tapahtuu.
Ja silloin työyhteisöihin alkaa syntyä yllättävän paljon turhaa kuormitusta.

Aika moni yrittää selvitä omien paineidensa keskellä samalla,
kun tulee jatkuvasti väärin tulkituksi.

Mitä enemmän olen tehnyt tätä työtä, sitä enemmän olen alkanut ajatella,
että työelämä tarvitsee enemmän syvää itseymmärrystä, enemmän ihmismielen ymmärtämistä ja enemmän kykyä nähdä ihminen reaktioiden takana.

Torstai muistutti myös minua siitä, että joskus itselle oikea suunta löytyy ennen kuin itsevarmuus ehtii mukaan.

Ootko sinä viime aikoina tehnyt töitä jonkun oman epävarmuuskohdan eteen?

26/05/2026

Tällä viikolla saan puhua Suomen Klubitalojen kevätseminaarissa aiheesta:

Minkälaisessa yhteisössä ihmisen ei tarvitse varoa?

Mitä enemmän olen nähnyt erilaisia yhteisöjä ja työelämää sisältäpäin,sitä enemmän olen alkanut ajatella, että ilmapiiri näkyy siinä, kuinka paljon ihmiset joutuvat suojaamaan itseään.

Seminaarissa puhutaan mm.

– siitä, miten ilmapiiri tuntuu jo ennen ensimmäistäkään sanaa
– miksi pienet hetket rakentavat tai rikkovat turvallisuutta
– miten erilaiset ihmiset reagoivat paineessa eri tavoin
– ja miksi konfliktittomuus ei aina kerro turvallisuudesta

Odotan päivää innolla!

Salon Klubitalon ja Suomen Klubitalot ry:n Kevätseminaari järjestetään Salossa 26.-28.5.2026. 👋

🎙️ Psykoterapeutti Maria Öberg: Yhteisöjohtajuus ilmapiirin rakentajana

Klubitalojen arki rakentuu yhteisölle. Ilmapiiri, vuorovaikutus ja tapa kohdata ristiriitoja vaikuttavat siihen, kokevatko ihmiset kuuluvansa joukkoon ja voivatko he edetä omalla toipumisen polullaan.

Luennolla tarkastellaan, miten yhteisön tunnelma syntyy, miksi ristiriitoja syntyy ja miten erilaiset reagointitavat vaikuttavat vuorovaikutukseen. Lisäksi pohditaan, miten jokainen yhteisön jäsen roolista riippumatta vaikuttaa ilmapiiriin ja yhteisön toimivuuteen.

Tervetuloa keväällä Saloon! ☀️ Muista ilmoittautua Kevätseminaariin viimeistään 15.4.

24/05/2026

“Pomo kyllä tiesi että olin aivan loppu.
M***a mitään ei tehty.”

Kyllä ne kuormituksen merkit yleensä huomataan.

Työpäivät venyvät.
Sähköposteja jää avaamatta.
Pinna lyhenee.
Virheitä alkaa tulla.

Ja sama ihminen,
joka ennen hoiti kaiken,
ei pysy enää ihan mukana.

Lopulta joku rohkaistuu sanomaan ääneen:

“En enää selviä tästä.”

Jos siihen tilanteeseen reagoitaisiin oikeasti ajoissa,
monessa yrityksessä jouduttaisiin samalla myöntämään,
ettei nykyinen tapa pyörittää arkea enää toimi.

Että väkeä on liian vähän.
Työmäärä liian suuri.
Ja liian moni on venynyt jo pitkään enemmän kuin pitäisi.

Se tarkoittaa yleensä sitä,
että jotain pitäisi oikeasti muuttaa.

Jotain jättää tekemättä tai tehdä toisin.
Jotain priorisoida uudelleen.
Tai myöntää,
ettei nykyinen porukka enää riitä kaikkeen.

Ja juuri sitä moni organisaatio yrittää viimeiseen asti vältellä.

Liian monessa paikassa venymisestä on hiljalleen tullut tapa paikata resurssipulaa.

21/05/2026

“Alan oikeesti olla ihan loppu.”

Todella harva sanoo sitä työpaikalla yhtään liian aikaisin tai kevein perustein.

Olen viime viikkoina ollut valitettavasti useassa tilanteessa mukana, joissa työntekijä on yrittänyt kertoa mahdottomasta tilanteestaan ja kuormituksestaan jo pitkään ennen kuin tilanne romahti täysin.

Yhteyttä on otettu esihenkilöön.
Yrittäjään.
HR:ään.

On sanottu, ettei työmäärä ole enää hallittavissa.
Että vastuuta on tullut paljon lisää ilman mitään perehdytystä.

“En selviä tästä.”

Että nyt tarvitaan oikeasti yhteinen keskustelu ja ratkaisuja.

M***a yhdessäkään tilanteessa ei ole tehty mitään.
Useista yhteydenotoista huolimatta.

Apua on huudettu.

Työntekijää on kyllä kehuttu ja vaikeaa tilannetta pahoiteltu.

“sä hoidat aina kaiken niin hyvin”
“en tiedä mitä tehtäis ilman sua”
“tää on kyllä hankala tilanne”

Selkään taputtelu on aika heikko laastari,
kun tilanne vaatii konkreettisia muutoksia.

Entä jos näissä tilanteissa olisi oikeasti pysähdytty ajoissa?

Istuttu alas.
Kevennetty hetkeksi.
Sovittu työnjaosta uudelleen.

Sen sijaan, että vain toivotaan kyllä se siitä.

Aika selvää kumpi tuli kalliimmaksi.

14/05/2026

“Meillä ei ole koskaan konflikteja.”

Työelämässä tämä sanotaan edelleen usein vähän ylpeänä.

M***a mitä enemmän olen nähnyt työyhteisöjä sisältäpäin, sitä vähemmän pidän sitä automaattisesti hyvän ilmapiirin merkkinä.

Koska jos samassa porukassa on vahvaa osaamista, erilaisia ihmisiä, kehittämishalua, vaativuutta, paineita, kiirettä ja muutoksia, niin tottakai välillä syntyy kitkaakin.

Olisin enemmän huolissani työyhteisöstä, jossa kukaan ei koskaan törmää mihinkään.

Aika usein siellä vain vältellään todella paljon.

Usein se alkaa näkyä rivien välistä ja painona ilmapiirissä.

Käytäväkokouksina.
Rivien välistä lukemisena.
Sanojen, eleiden ja ilmeiden tulkitsemisena.
Siinä, että palavereissa puhutaan kyllä työasioista, m***a ei siitä mikä oikeasti hiertää.
Joku vetäytyy hiljaisemmaksi ja alkaa miettiä mikä olisi hyvä plan b.

Sitten alkaa suomalaisista työyhteisöistä hyvin tuttu vaihe:

toivotaan, että kyllä tämä tästä.

Pääsin juuri työskentelemään tilanteessa, jossa johtaja pysähtyi ajoissa sen äärelle, että tähän pitää nyt tarttua ennen kuin tilanne ehtii mennä pidemmälle.

Ei odotettu vielä puolta vuotta lisää.
Ei jääty pyörittämään samoja jännitteitä kahvipöytiin ja käytäville.
Ei yritetty väkisin selvitä omin avuin.

Vaan uskallettiin sanoa ääneen:

“Ehkä me tarvitaan tähän ulkopuolista mukaan.”

Koska moni työyhteisö ei hajoa siihen itse ristiriitaan.

Vaan siihen, että sen kohtaamista vältellään tarpeeksi pitkään.