08/06/2026
Ai että mää rakastan tällasta ajatusten virtaa.
Kaikki alkoi hassusta keskustelusta tänään.
”Mihin aikuinen ihminen tarvitsee napaa”
Mulla ei ole napaa.
Se poistettiin vuosia sitten leikkauksen yhteydessä, eikä mulle koskaan tullut tarvetta tehdä sitä uudelleen, feikkinapaa.
Silti tunnen sen edelleen.
Sen navan kohdan.
Vaikka sitä ei näy eikä siis sitä enää ole, kehoni tietää yhä missä se on. Aivan tarkalleen.
Ja siitä ajatukset lähti taas omille poluilleen.
Mietin sitä, kuinka paljon me annetaan merkitystä näkyville asioille.
Merkille iholla, ihmiselle vieressämme. Kodille tai työlle.
Sille, jonka voimme nähdä tai jota voi koskettaa.
Ikään kuin yhteys olisi olemassa vain niin kauan kuin jokin on fyysisesti läsnä.
M***a ei taida olla niin.
Ehkä ne kaikkein syvimmät yhteydet onkin usein näkymättömiä.
Ne, jotka eivät katoa, vaikka jokin muuttuisi.
Vaikka joku lähtisi.
Vaikka elämä veisi meidät eri suuntiin.
Mietin myös irtipäästämistä. Tästäkin on käyty hyvin paljon keskusteluja.
Ehkä oon ymmärtänyt siitä jotakin uutta.
Se ei välttämättä tarkoita unohtamista.
Tai, että jokin lakkaisi olemasta merkityksellistä. Päinvastoin.
Ehkä se tarkoittaa juuri sitä, ettei kaikesta tarvitse pitää kiinni, jotta sen vaikutus voi jäädä.
Kerran koettu ei poistu, hyvässä eikä vaikeassakaan.
Ihmiset muuttavat meitä, kohtaamiset, rakkaus. Kaikki ne muuttaa meitä. Muokkaa.
Myös suru. Kaipaus.
Joskus huomaa ajattelevansa ihmistä, joita ei ole nähnyt aikoihin.
Tai kantavansa mukanaan lausetta, jonka joku sanoi ohimennen kauan sitten.
Joskus huomaa olevansa juuri siinä kohdassa elämässään, johon joku kohtaaminen aikanaan johdatti.
Ja vaikkei se ole enää läsnä tässä, se on osa minua.
Yhteys ei vaadi olemaan fyysisesti läsnä.
Yhteys on sitä, että jokin on koskettanut meitä niin syvästi, ettei sen vaikutus katoa.
Ja siinä ajatuksessa on mulle tänään jotakin hyvin lohdullista.
Kaiken ei tarvitse jäädä, olla tässä.
Silti se voi kulkea mukana.
Napa, ystävä, asia tai rakas.
Hiljaisena ja näkymättömänä.
M***a niiin totena. ❤️
