02/09/2026
SURU
Se oli varmaan se alkusyksyn suopursun tuoksu. Tai ehkä koivikko, joka saa aina astumaan lapsuuden kesiin ja savusaunan eteiseen, jonne momma on tuonut limupulloja riviin. On mistä valita. Ja paappa on aamulla jo aikaisin alkanut lämmittämään saunaa, se oli hänelle sydämen työ. Tai ehkä se oli se, kun bongailin linnunääniä sovelluksen avulla ja mietin, että paappa olisi tunnistanut niistä jokaisen ilman sovellusta.
Sitten suru tuli. Ei sille ollut ollut kunnolla tilaa tässä viimeisen seitsemän vuoden aikana. Momma ja paappa lähtivät käsi kädessä tuonilmasiin pari kuukautta sen jälkeen, kun meiltä meni Helsingin koti alta. Siitä kodista lähdöstä asti elämä oli melko lailla hätätilaa viime vuoden kesään saakka, jolloin vihdoin löysimme oman kodin. Aina oli jotain asunto-ongelmia, läheisten terveyshuolia, kaappi siivoamatta, puhelu soittamatta tai some-tapahtuma luomatta. Olen äärimmäisen hyvä keksimään sijaistoimintoja ja välttämään tunteiden kohtaamista. Aina on kiire. Keksitty kiire.
Viimeisen vuoden aikana olen oppinut olemaan vielä enemmän läsnä itselleni ja sille, miltä kehossani tuntuu. Minun suruni on sellainen, että se kaipaa rauhallisen tilan, jossa ei tule keskeytetyksi sen jälkeen, kun se on uskaltanut hiipiä esiin. Nyt kun olen yksin mökillä, ei ole mitään liikaa, on itse asiassa liian vähän ja itsessäni se turvallinen tila surun tulla. Se ei ole pelottava, se on oikeastaan kaunista, koska sydämen täyttää kiitollisuus siitä kaikesta yhteisestä ajasta, mitä sain isovanhempani pitää. Luulin varmaan, että he olisivat siinä aina, niin kuin olivat olleet aina ennenkin. Enkä huomannut, että ryhti painoi kumaraan ja puiden hakkuu muuttui vaikeammaksi. Enkä ajatellut sitäkään, että momman joulupuurosta oli yhtäkkiä tullut liian suolaista. Luulin, että aina olisi lintuja ja luontoa tutkaileva paappa ja kaapin kätköistä mausteiden tuoksuisia karkkeja kaivava momma. Oli liian kiire ja liian vähän läsnäoloa.
Suopursun tuoksu, syksyn aurinko kangasmetsässä ja puolukat ja mustikat kämmenellä tuntuvat sydämessä asti. Tässä olen elämä. Kiitos momma ja paappa, kun minä saan jatkaa teitä tässä sukupolvien ketjussa.
Syksy, olet tervetullut. Ja sinä suru, sinä myös olet tervetullut.
P.S. Olen tämän viikon mökillä hengittämässä, olemassa läsnä tunteilleni ja keskittymässä konstellaatio-opintoihini. Nähdään siis ensi viikolla tiistain yin joogassa tai hoitojen merkeissä. Kaunista viikkoa sinulle!🤍
