30/05/2026
Vuosia välttelin tästä puhumasta. Ainakin työpaikoilla... Ajattelin, että viimeinen asia mitä haluan osakseni on sääli. Mietin myös uraani: jos diagnoosi tulee ilmi, en ehkä voi saada haluamaani työpaikkaa?
Niinpä pysyin suurimmaksi osaksi hiljaa. Osin siksi koska MS-tauti on mulle vähän kuin ’kin kirjoitti: En mieti tautia aktiivisesti. En lainkaan päivittäin enkä välttämättä edes viikottain. Tällä sairaudella on niin monenlaisia ilmenemismuotoja kuin on sairastajia – siksi moni stereotypia ei varmasti pidäkään usean sairastajan kohdalla paikkansa…
Unohdin mainita MS-taudista myös osalle kavereista, vaikka osan mielestä ehkä tunnunkin puhuvan ”kaikesta” häpeilemättä.😂Varmaan sekin totta…
M***a eli kuitenkin halu vaikuttaa tavalla tai toisella, vaikka en sairastamistani paljon mainostanutkaan; käväisinkin hetken paikallisen neuroliiton puheenjohtajanakin.
❤️ Nyt koen kuitenkin aidosti, ettei tässä elämässä ole mitään menetettävää, jos on avoimesti autenttinen oma itsensä. Päinvastoin – jääpähän elämästä ainakin sitten pois ne asiat, jotka ei ole itselle. Ja samalla uskon, että rehellisellä tekemisellä voi aidosti vaikuttaa ja samalla tarjota jopa tukea ja lohtua samankaltaisessa tilanteessa olevalle.
Mut vaikka sulla olisi mikä diagnoosi, ei sen tarvitse määritellä sua milläänlailla (aion jatkossakin sheikata takapuolta ja muitakin kehonosia, ehkä vain entistäkin riemukkaammin✌️😂🔥). Sitä paitsi, eipä kukaan tässä elämässä jää haasteitta…
Puhutaan sairauden leimasta, Butin löytämisestä ja muustakin myös tässä ’in uudessa podcastissa, jossa sain käydä vieraana. Käy kuuntelee😘
Ja kirjoitan aiheesta vielä varmasti lisää🙏
Aurinkoa viikonloppuusi!☀️